Suomen Latu perustettiin retkeilijöiden ja hiihtäjien yhdyssiteeksi ja ulkoilun etujärjestöksi vuonna 1938. Nuoren järjestön silloisesta lehdestä, Massaurheilusta, löytyy heti 1940-luvun alusta matkakuvauksia Saariselän tunturialueelle. Esimerkiksi huhtikussa 1941, talvi- ja jatkosodan välissä, latulainen retkiseurue hiihti Kakslauttasesta Luirojärvelle ja takaisin upottavissa hangissa.

Toinen maailmansota pysäytti viriämässä olleen retkeilytoiminnan, mutta jo sodan aikana, vuonna 1943, Suomen Latu osti edellisvuosikymmenellä rakennetun kullankaivajien kämppäkartanon ja nimesi sen  Suomun Ruoktuksi. Kun Jatkosotakin oli lopulta päättynyt ja kansakunta alkoi toipua sodan kauhuista, Suomen Ladun korjauspartio kunnosti kämppäkartanon saunan vuonna 1947 alueen ensimmäiseksi nimenomaan retkeilyyn tarkoitetuksi autiotuvaksi. Muut rakennukset olivat korjauskelvottomia.

Autiotupaperinne on Suomessa ikivanha, ja Saariselän alueella tiedetään esimerkiksi Luirojärven rannalla olleen autiotuvan jo 1700-luvulla. Tämä oli rakennettu Ruijan keinon kulkijoita varten. Lisäksi erilaisia kalakämppiä tai muista syistä tehtyjä rakennelmia hyödynnettiin myös viriävässä retkeilyssä.

1950-luvulla Suomen Latu ja sen paikallisyhdistykset, sekä muut retkeily-yhdistykset ja yksittäiset ihmisetkin olivat hyvin aktiivisia Saariselän alueen autiotupaverkoston luomisessa. Tällöin rakennettiin esimerkiksi Muorravaarakanruoktun, Sudenpesän, Vongoivan, Immon ja Raappanan kammit, Siulanruoktu, Snellmaninmaja, Rajan kämppä ja Taajostupa, ja seuraavalla vuosikymmenellä muun muassa Anterinmukka, Tahvontupa ja Porttikoski.

Kullervo Kemppisen Lumikuru-kirja vuonna 1958 toi Saariselän ihanuuden kaiken kansan tietoisuuteen ja retkeilijämäärät lisääntyivät. Kunnollisia karttoja ei ollut, joten Suomen Latu ja Imatran Latu kumpikin omana projektinaan kartoittivat alueen Kakslauttasen ja Kiilopään seudulta Jauru- ja Anterijoelle Venäjän rajalle. Suomen Ladun kartta ilmestyi vuonna 1958 ja Imatran Lapinkävijöiden kartta vuonna 1961.

1960-luvulla myös Metsähallitus alkoi systemaattisesti täydentää Koilliskairan autiotupaverkostoa rakentamalla toisaalta suuren joukon autiotupa-varaustupayhdistelmiä, ja toisaalta pelkkiä autiotupia.

Nykypäivänä edellä kuvattu Suomun Ruoktu on museokämppä, johon saa tutustua, mutta majoituskäyttöön se ei enää ole tarkoitettu. Sen sijaan yöpymiseen soveltuu hyvin uusi Suomunruoktu, autiotupa-varaustupa muutaman sata metriä vanhasta kämpästä Suomujokea ylävirtaan. Taajostupa paloi vuonna 1999, Immon kammi on rapistunut lähes olemattomiin ja Raappanan kammi alkaa olla homeen vuoksi asuinkelvoton, mutta muut edellä mainitut vanhat kämpät toimivat edelleen autiotupina tai varauskammeina.

Samalla kun retkeilypiirit kehittivät Saariselän aluetta siihen, mitä nykypäivänä kutsutaan luontomatkailuksi, metsänhoitopiirit haaveilivat alueen tukkimetsien hakkaamisesta. Jo 1920-luvulta alkaen Saariselän tunturi- ja aarniometsäalueen halki on suunniteltu tietä. Toisinaan kulkuyhteyksien parantamiseksi esimerkiksi Sodankylästä Raja-Joosepin ja Kirkkoniemen suuntaan, mutta yleensä metsien hakkuumahdollisuuksien vuoksi. 

Vuonna 1939 Lutto- ja Suomujoen varsille ja pohjoispuolelle leimattiin neljännesmiljoonan tukin leimikko. Nämä joet virtaavat Venäjälle, ja aikomus oli rakentaa autokelpoinen tie tunturien halki Luirojokivarteen. Luiroa ja edelleen Kemijokea pitkin tukit uitettaisiin suomalaisille sahoille. Talvitietä tehtiin pääasiassa lapio- ja hevostyönä, mutta lopulta toinen maailmansota pysäytti hankkeen. 

Tämä alkeellinen tieura näkyy tänä päivänäkin eritoten Anterinmukan ja Hammaskurun autiotupien välisellä polkuosuudella, ja Luirojoen varressa nykyisen Tammikämppä-autiotuvan pihassa on vanha Tammikämppä, joka rakennettiin vuonna 1939 savotan hartsuherran eli kauppiaan huoneeksi. Luirojoessa näkee myös vanhan padon eli tammen jäänteet.

Retkeilijät ja luonnonsuojelijat luonnollisesti vastustivat tie- ja hakkuusuunnitelmia. Jo 1950-luvulla esimerkiksi Suomen Latu, Imatran Lapinkävijät ja Kullervo Kemppinen esittivät Saariselän rauhoittamista retkeilyalueeksi. 1960-luvulla Suomen Luonnonsuojeluyhdistys, Suomen Latu ja Suomen Matkailuliitto sekä Lapinkorpi-teokset kirjoittajat vastustivat näkyvästi Metsähallituksen tiesuunnitelmia ja esittivät luonnonsuojelualuetta Koilliskairaan.

1970-luvulla alettiin puhua kansallispuistosta, ja Luonto-Liitto keräsi yli 100 000 nimen adressin Koilliskairan kansallispuiston perustamiseksi. Presidentti Urho Kekkonen oli adressin ensimmäinen allekirjoittaja. Vielä oli silti mutkia matkassa, sillä laajan alueen puuvarat kiinnostivat, ja alueen kunnat sekä Lapin seutukaavaliitto vastustivat suojelualuetta kiivaasti.

1970-luku oli vaikuttamisen ja eri laajuisten kansallispuistoehdotusten aikaa. Vuosikymmenen lopulla alueen kunnat, Sodankylä ensimmäisenä, kääntyivät kannattamaan kansallispuistoa. 

Lopulta luonnonsuojelutahot keksivät ratkaisevan idean: Perustetaan istuvan presidentin nimeä kantava kansallispuisto tämän 80-vuotissyntymäpäivälahjaksi. Kekkonen oli tehnyt lukuisia erämaahiihtoretkiä Saariselän sydänosiin vielä aivan lähivuosina. 

Näin tapahtui. Valtioneuvosto teki päätöksen Urho Kekkosen kansallispuiston perustamisesta juhlapäivän aattona, 2.9.1980. Tämän jälkeen tosin kesti vielä kolme vuotta ennen kuin puisto virallisesti perustettiin vuonna 1983.

Nykyään Inarin, Sodankylän ja Savukosken kuntien alueella sijaitseva UK-puisto on Suomen toiseksi suosituin kansallispuisto. Kävijämäärä on reilusti yli 300 000 henkilöä vuodessa.